Toinen entry melkein vuorokauden sisään. Teksti saattanee olla vähän sekavaa, tuli taas juututtua koneelle liian myöhäiseen kellonaikaan.

Jäin vaan taas kerran pohtimaan vaalikonetuloksia ja täytin muutaman vaalikoneen lisää. Tärkeiksi asioiksi minulle osoittautuivat ympäristö, lapset, nuoret ja mielenterveys… sekä se, etten äänestä ketään lex Karpelaa puoltavaa ihmistä päättäjäksi. :P

Ympäristö ja luonto nyt ovat minulle tärkeitä arvoja jo sinänsä ja huoli lapsista on kasvanut siitä lähtien kun itse poikkesin lastenhoitoalalle pariksi vuodeksi. Päiväkotityössäni kohtasin paljon vastuuntuntoisia, määrätietoisia ja lapsirakkaita aikuisia ihmisiä - heitä vaan oli liian vähän. Tuntui pahalta seurata pieniä 2-vuotiaita, jotka olivat jo oppineet sen, että päiväkotimaailmassa pitää oppia olemaan itsenäinen, koska aikuiset eivät ehdi sylittelemään tai jakamaan huomiota kaikille lapsille läheskään tarpeeksi. Työ oli myös tajuttoman rankkaa välillä kun yksin piti vaihtaa vaippoja neljälle lapselle samaan aikaan ja jakautua miljoonaan osaan kaikkien muksujen perässä.

Kahden vuoden aikana näki myös eri työpaikoissa lapsia, joiden yh-äidit tulivat silmänaluset mustina hakemaan muksuja viiden aikaan iltapäivällä päikkäristä ja iltapäiväkerhoista - samat muksut oli tuotu yleensä ensimmäisenä seitsemältä aamulla hoitoon. Yleensä lapsen käytöksestä näki myös ikävän selvästi, että yh-äiti - tai kummatkin vanhemmat - olivat väsyneitä. Haluaisin kuntaani sellaisen päättäjän, joka ottaa päätöksissään huomioon kaikenlaisten perheiden tukemisen tärkeyden.

Nousi kyllä karvat pystyyn kun lueskelin joidenkin perussuomalaisten vastauksia vaalikoneista, aiheesta päivähoidon ja peruskoulun ryhmäkoot: “eioo rahhaa parantaa tollasia, eikä paljoo kiinnostakaan” (PS taisi muutenkin olla eniten pohjalukemia saanut puolueeni kaikissa vaalikoneissa). Peruskoulumaailman raakuus on sekin aihe erikseen, sitäkin tuli seurattua vuoden verran.

Lapsiin panostaminen on imo tulevaisuuteen panostamista. Uskon, että jos lapsille suodaan tarpeeksi huomiota ja turvalliset olosuhteet (ts. enemmän välittäviä aikuisia lapsia ja nuoria kohti), meidän tarvitsee lukea vähemmän uutisia nuorista, jotka päättävät lahdata toisen omaisuutta, itsensä tai muita ihmisiä. Josta saisikin edelleen taas hyvän aasinsillan siihen, että mielenterveyspalveluita ja niiden saatavuutta pitää myös parantaa - sain siitä itsekin taas ikävän muistutuksen, kts. edellinen entry. Mutta ehkä en kirjota aiheesta enää. On varmasti pelkkä kaunis ajatus, että missään suomen kouluissa ei enää kiusattaisi ketään ja kaikki lapset ja nuoret olisivat tasapainoisia - se ei tule koskaan toteutumaan. Mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö olosuhteita voisi silti yrittää parantaa kaikin mahdollisin keinoin. Pelkkä käsien heiluttelu lähinnä varmistaa sen, että asiat menevät huonompaan suuntaan.

Eli:
1. huolettaa kun lapset ja nuoret kasvavat kieroon huonoissa olosuhteissa, eivätkä saa apua
2. huolettaa ilmastonmuutos (ja järkyttävät hinnat joukkoliikenteessä)
…ja ihmiset, jotka päätyvät päättäjiksi paasaamaan asioista, joista eivät tiedä yhtään mitään (joo, sain siis traumoja ko. naisen mouhoamisesta). Tietoyhteiskunnasta perillä oleminen ei ole enää ollut mielestäni mitenkään paha asia sen jälkeen kun poliitikkojen keskuudesta on noussut ihan käsittämättömän typeriä mielipiteitä aiheeseen liittyen (myös mm. vauhkoaminen lapsipornon sensuroimisesta).

Kaikkia edellämainittuja kohtia tuskin löytyy kenenkään vaalikampanjasta samaan aikaan. Luultavasti valitsen jonkun Vihreitä edustavan äidin, joka kantaa huolta lasten ja nuorten tulevaisuudesta. Muutama sellainen on jo kiikarissa.

Meno viimeaikoina on ollut taas vaihteeksi aika masentavaa. On ahdistanut, olen ollut peloissani ja koulu on sujunut huonosti. Hakeuduin terveydenhoitajalle, jolta sain lähetteen eteenpäin. Vastaanotto oli vähän tyrmäävä - ei ole kuulemma mahdollisuutta pitempiaikaiseen terapiaan. En tiedä, saanko käsiteltyä koko menneisyyttä läpi parilla hassulla käynnillä jossain hoitajan luona. Pidän odotukset matalalla.

Onneksi on silti olemassa paljon musiikkia. Kävin katsomassa YUPtä ja Finntrollia muutama viikko sitten ja tänään tuli kaupassa kaveri vastaan, joka tarjosi ilmaislippua jonnekin kuorokonserttiin. Ensi viikonloppuna olen menossa katsomaan Infected Mushroomia <3, marraskuussa gospelfestareille ja joulukuussa esiintyy Opeth. Rock-progea, folkmetallia, nykyaikainen kuoroteos, psytrancea, gospelia ja vielä vähän lisää raskasta musiikkia. Minneköhän seuraavaksi, varmaan jonnekin tangomarkkinoille… Ok, just kidding.

Tänään nähty kuoroteos jätti paljon pureskeltavaa… vähän kyllä kismitti KM-treenien väliin jättäminen - konsertti meni niiden päälle. Mutta ehkä kestän vielä jotenkin yksien treenien skippaamisen. Alussa esiintyi kuoroja, jotka esittivät perinteisempiä teoksia ja pari hellyyttävää lapsikuorokokoonpanoakin nähtiin. Varsinainen pääesitys, joka oli sävelletty tilaisuutta varten, oli sen sijaan ilmeisesti uusinta uutta kuoromusiikin saralla ja vähän… hämmentävä. Olen kaikkea muuta kuin asiantuntija, mutta tuli vähän samanlainen fiilis kuin nykytaidetta katsoessa - teos rikkoi rajoja kummallisissa kohdissa ja oli aika irrotteleva. Ainakin sellaiselle kuulijalle, joka on viimeksi kuullut jouluna Johannes Passion (ah). En ole vielä varma, pidinkö kuulemastani tänään vai en.

Lauantaina Mushroom! Se kuulostaa nykyään tältä. Vaikkei niin välittäisikään konemusiikista, kannattaa kuunnella kappale silti loppuun asti. Se on ns. vänkä. Vaikka uudesta levystä nyt ollaankin oltu montaa mieltä. Psytrance yhdistettynä raskaisiin kitarasoundeihin kuulostaa parissa biisissä imo aika hauskalta. En tiedä kyllä yhtään mitä odottaa keikalta, en ole ennen ollut kuuntelemassa konemusaa missään. Tilaisuus loppuu kohtalaisen myöhään, toivottavasti löydän taksin jostain…

Aina kun olisi aikaa kirjottaa, on pää kovin tyhjä.

Koulua on käyty nyt jo viikon verran. Ihmiset ovat yllättävän mukavia ja tutustuminen on ollut helppoa. Akateemisen vapauden puuttuminen kismittää välillä ja fuksitapahtumia on kovin vähän, mutta muuten olen viihtynyt varsin hyvin. Saa nähdä, kiinnynkö ihmisiin niin paljon, että jään linjalle jumittamaan pitemmäksikin aikaa. Toisaalta TKK kiinnostaisi edelleen, mutta olen epävarma siitä, että olenko tarpeeksi hyvä sinne. Ja että osaanko pääsykokeissa taaskaan tarpeeksi tehtäviä. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Voiko aika pyyhkiä haavat pois? Mistä tietää, että minkä kokoinen arven täytyy olla, että se on peruuttamattomasti parantumaton? Kuinka paljon oikeasti riippuu ihmisestä itsestään, että onko elämä räpiköimistä vai kellumista?
Kirjoitin kuukausi sitten muutamia ajatuksia ylös, joita en enää osaa yhdistää kokonaisuudeksi. Myöhemmin ymmärsin ystävän kanssa asioita pohdiskellessa, että elämän haurauden käsittäminen lienee suurin ahdistuksenaiheeni arjessa menneisyyden lisäksi.

Mutta, kaiken kaikkiaan on aivan ihanaa olla taas opiskelija epämotivoituneen työntekijän sijasta. Ah.

Vähemmän ihanaa on taas olla flunssassa.

Eilen (tai oikeastaan toissapäivänä, koska kello on jo ylittänyt puolen yön) olin vielä piirileirillä kauniissa järvimaisemissa laulamassa “Tää ystävyys ei raukene…” neljän tuhannen muun partiolaisen kanssa. Siinä oli tunnelmaa.

Oli ihan hauska huomata, että savunjohtajana toimiminen ei ollut meikäläiselle ihan ylivoimaista - pystyin huolehtimaan 60 hengestä ja heidän ohjelmastaan kymmenen päivän ajan ilman mitään vakavia ongelmia. Mitä nyt ajoittain kiristeltiin hampaita aikataulujen ja stressin kanssa, mutta se kai kuuluu asiaan. Sain kiitokseksi puukon lippukunnalta ja myös ekan luokan natsat viimein paitaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pää on melko tyhjä ja olo ihan epätodellinen kun ehti jo tottua siihen, että herää joka aamu kylmissään makuupussin sisältä. Näin mukavan paljon tuttuja, hääräsin ja koitin koordinoida kaikkea meidän savussa omalla sekasortoisella tyylilläni. Nyt tuntuu oudolta kun on taas yhtäkkiä vastuussa pelkästään itsestään.

Ruusut…:

+ Aihkin stagella esitetty aihkinvartijat vs. hiidet tarina
+ huippuhauskat Väiski-mainoskortit
+ alaleirin johto, reippaita ja mukavia tyyppejä
+ iltamaito (videokooste menneestä päivästä, joka esitettiin kaikille johtajille lasten mentyä nukkumaan - nauroin välillä ihan katketakseni sitä katsoessa)
+ tosi monet tutut
+ iltanuotiot
+ hauskat suolaiset tikkupullat
+ lpkn lasten avoimuus ja helposti lähestyttävyys
+ kiitokset (ilmeisesti ihan) hyvin hoidetusta työstä
+ yhdessäolo ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne
+ sutkuohjelma
+ lippukunnan omat huudot
+ aurinko!

…ja risut:

- kiire
- stressi
- mauttomat sissarit
- johtajakahvila
- informaation katkeilu
- ylemmän tahon kyvyttömyys saada välillä mitään organisoitua kunnolla
- jotkut liljat
- vessat

Näin. Taas yksi leiri takana. Nyt voi hyvillä mielin huilata partiojutuista taas vähän aikaa, vaikka kieltämättä tietty kipinä syttyi taas leirillä uudestaan meikäläisenkin sisällä.

Värjäsin äsken hiukset maailman kamalimmalla tökötillä, jota olen putsannut seinistä irti koko yön - yleensä kaupasta ostetuista väreistä ei tule juuri sotkua. En enää tilaa mitään mömmöjä netistä.

Periaatteessa minulla on mielenterveys, katto pään päällä, ihmissuhteet kunnossa ja opiskelupaikka tiedossa. Periaatteessa. Useampi asia silti kaihertaa.

Olisin mielelläni mennyt jonnekin muualle kuin amkiin. Olen tosin äärimmäisen iloinen siitä, ettei enää kolmantena syksynä peräkkäin tarvitse osallistua puuduttavaan työnhakurumbaan ja kilpailuun kaikista paskaduuneista, joita sitten vääntää hampaat irvessä aikuislukion ohessa. Joten ehkei pitäisi valittaa. Olen siis Anna Amk-Sähköinsinööri ainakin ensi vuoden, katsoo sitten sen jälkeen, että olenko vielä yhtä kiinnostunut teknisestä alasta kuin nyt.

Tuntuu siltä, etten enää ole niin kapealla veitsenterällä mielenterveyden kanssa kuin pari vuotta sitten - tunnen jo jopa maata jalkojeni alla. Olo on siltikin jotenkin kauhean rauhaton ja kirjoituksiin lukeminen (kirjoitan pitkän matikan syksyllä) tuottaa vaikeuksia jonkun aikuisiän adhdn takia. Olen jotenkuten tasapainossa, mutta kuitenkin sisällä tiheässä sumussa joka oksettaa, yskittää ja pelottaa kun eteensä ei näe. Tulevaisuus on yhtä usvaa.

Asunnon kanssa tulee kyllä syksyllä ihan konkreettinen ongelma kun kämppis muuttaa pois ja pitäisi itsekin jaksaa hakea kämppää.

Kavereita on - luojan kiitos - sen verran, että yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Se onkin ainoa asia, johon pystyy luottamaan. Seurustelusuhdekin löytyy taas, mutta siihen liittyvät asiat jääkööt pois julkisesta blogista.

En osaa kirjottaa mitään kovinkaan hohdokkaita mietteitä, koska ne katoavat päästä ennen kuin pääsen tietokoneen ääreen - jos niitä on koskaan edes ollutkaan. Kesän valopilkkuja ovat olleet korkeasaaressa käyminen, töiden loppuminen, saunominen mökillä ja melko hillitön vampyyrilarp. Muuten päivät ovat lipuneet vaivihkaa ohi, eikä niistä ole oikein saanut kunnolla kiinni. Olen ehkä liian stressaantunut? Olo on irrallinen. Tai sitten kesät eivät vaan ole enää yhtä satumaisia kuin lapsena.

Hyvää juhannusta kaikille täältä kahdeksan tietokoneen viidakosta!

En voisi enää tämän enempää ihmisiä elämääni toivoa. Kiitos teille jokaiselle, pidätte minut hengissä.

Itsensä etsimisen sietämätön paino. Luin taas miljoonatta kertaa Yrjänän runojen teemoja analysoivan artikkelin (tuossa oli linkki jos joku ei sitä tajunnut – suosittelen lämpimästi lukemaan). Etsiminen ja elämän totuuden tavoitteleminen ovat niin tajuttoman vaikeita aiheita, että pää sekoaa lopulta. Ne tuntuvat sellaisilta sumuisilta möykyiltä, joista ei saa haromallakaan otetta – tai kuin hiekalta, joka valuu vikkelästi sormien välistä ja sekoittuu maahan.

Jos elämän tarkoitus on loputon etsimismatka itseensä, jota ei edes lopulta ole tarkoitus löytää tässä maailmassa (koska silloin kaikki olisi täytetty ja elämänrytmi pysähtyisi) niin mitä virkaa on yhtään millään? Pahin painajaiseni on varmaan se, että kuolinvuoteellani ymmärrän, etten ole löytänyt yhtään mitään. Toisaalta rutiineihin ja elämän hengettömyyteen kangistuminenkaan ei voi olla lopullinen tarkoitus, elämässä on oltava jotain muutakin. Tajuttoman stressaavan ja kaavoihin kangistuneen arjen lyödessä päin naamaa on välillä aina hyvä pysähtyä miettimään sitä, että viisaus ei löydy loputtomasta lukemisesta eikä sisältö tähän kaikkeen järkyttävästä säännöllisestä paahtamisesta. Se löytyy jostain muualta. Jostain sellaisesta, jota ei ehkä koskaan tavoita, mutta jota kohti on pakko kulkea tai muuten seinät kaatuvat päälle. Miten oma hermoileminen kokeista ja numeroista onkin tämän valossa niin naurettavaa ja turhaa.

Toisaalta matikka – vaikka olenkin siinä auttamattoman surkea – kiehtoo juuri sen takia, että sen maailmassa kaikki on rationaalista ja kaikkeen löytyy vastaus. Minulla on joku järkyttävä tarve täyttää tyhjää aukkoa milloin milläkin järkeistämisellä ja lopulta kaadun siihen, ettei omaa henkisyyttään saa millään lailla tungettua tiettyyn muottiin. Siihen ei myöskään saa vastausta mistään kirjasta – mielestäni uskovaisen on turha kangistua pelkkään raamattuun koska se kahlitsee ahtaiden rajojen sisälle ja tarjoaa helpon tien onneen (jos sitä osaa tulkita itselleen sopivasti). Kavahtakoon kaikki fundamentalistit tätä sitten jos haluavat.

Millä kaikkeen kaaokseen saa lopulta järjestyksen? Olisinko onnellisempi jos olisin pinnallinen ihminen ja kiinnostunut vain meikeistä ja pukeutumisesta, vai kaihertaisiko jokin sisintä joka tapauksessa mielen löytämättä syytä siihen? Onko asioiden ja totuuden loputtomasta vatvomisesta mitään hyötyä vai pitäisikö ajatusten antaa vaan mennä? Vastaus on vielä jossain kovin kaukana.

Palaan takaisin integroimaan.

Mun kuvani hyvästä parisuhteesta alkaa olla niin kieroutuneen utopistinen, etten varmaan tule koskaan saamaan sellaista.

Ideaalipoikaystävä…
- osaisi sanoa välittävänsä, mutta ei lässyttäisi liikaa
- ymmärtäisi välillä nähdä vaivaa toisen eteen laittamalla ruokaa yms. mutta ei koko ajan passaisi ja hyysäisi kuin jotain pientä lasta (en siedä sellaista)
- osaisi olla lähellä, mutta ei takertuisi
- ei olisi tunnevammainen vaan omistaisi tunne-elämän, mutta ei olisi kuitenkaan ylitunteellinen runoilijaneiti 24/7
- ei koskaan huutaisi tai varsinkaan murjottaisi, vaan osaisi selvittää asiat puhumalla
- ei olisi liian siististi ja kalliisti pukeutunut muoti-ihminen, vaan jaksaisi rymytä mun kanssa metässä tai vaikka vaihtaa autonrenkaat ilman, että huolehtii koko ajan vaatteiden likaantumisesta
- kuuntelisi samanlaista musiikkia ja olisi fantasiahenkinen
- irkkaisi!

Jotenkin musta tuntuu, että haluaisin vaan jonkin näköisen yhdistelmän itseäni ja entistä poikaystävääni. En ole näemmä päässyt vielä mistään kipeistä asioista kunnolla yli. En perheen hajoamisesta tai seurustelusuhteen päättymisestä. Näin viime yönä ensimmäistä kertaa poikki menemisen jälkeen unta siitä, että seurustelin vielä. Inhoan kyseisiä unia yli kaiken, niiden jäljiltä on automaattisesti päivä pilalla kun aamulla herätessä muistaa taas nykyisen tilanteen.

Pitäisi ottaa rauhallisesti, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, opetella elämään välillä itsenäistä elämää ja tuntemaan taas normaalisti. Heittää mielestä pois kaikki typerät luettelot, koska oikea ihminen osuu kohdalle sattumalta sitten jos osuu - ei sitä löydä siten että juoksee jonkun listan kanssa ihmisten luota toiselle. On vaan niin vaikeaa opetella taas elämään siten, ettei ole keneenkään sitoutunut. Olo on melko usein jotenkin irrallinen tai puolikas.

Ja lisäksi on taas flunssa.

Vaihteeksi stressiä ja satunnaista masentumista.

Mietin, että onkohan meikäläisessä joku piirre, johon lopulta kyllästyy ajan myötä. Takana on jo kaksi seurustelusuhdetta, joissa itse välitin loppuun asti todella paljon, mutta toiselta osapuolelta katosi kiinnostus täysin - kumpikaan ei tosin myöntänyt sitä suoraan, mutta jostain vaan alkoi ilmestyä menoja, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä ja lopulta ei nähty enää juuri ollenkaan. Olenko luonteeni pohjimmiltaan jotenkin tylsä vai olenko vaan tavannut harvinaisen välinpitämättömiä miespuolisia?

Riehakkaan ja kaverintäyteisen vapun jälkeen yksin ollessa tuntuu taas ikävältä. Joidenkin läheisten lohduton elämäntilanne ahdistaa. Elämä tuntuu ajoittain aina hukuttavan sen sijaan, että se kantaisi eteenpäin.

Olen oikeastaan aika pettynyt ja kyllästynyt seurustelusuhteisiin.

…seuraa sisällöltään täysin tyhjä huuhaaentry.

Opin eilen leikkipuistossa suomenruotsalaiselta äidiltä, että keinua on ruotsiksi gunga. Ja harmittelin, etten sitäkään kieltä osaa enää pätkääkään, en saa sanoja suustani. Saksaa sitäkin vähemmän. Ruotsin kielestä tulee aina seuraavana mieleen se, kuinka kovia tyyppejä ruotsista löytyy musiikin saralta, mm. Soilwork, Katatonia, Opeth ja In Flames (tai pelkästään kovia äijiäkin - Soilworkin laulaja näytti ainakin niin pelottavalta, että juoksisin karkuun jos kadulla tulisi vastaan :P). Pidän. Hilpeyttä aiheutti myös taannoin se kun katsoin televisiota ja satuin kääntämään kanavalle, jossa pyöri Elämä Lapselle konsertti med Basshunter. Naureskelin sille, että joku saattoi pokkana vaan laulaa irkkaamisesta ja boteista teineille, jotka eivät suurimmaksi osaksi varmaan ymmärtäneet sanoista yhtään mitään ja vielä kiljuivat niin kovaa kuin suusta lähti kun artisti heitti paidan pois. Mietin huvittuneena, että on noi ruotsalaiset vaan niin hauskoja.

…tietysti jos haluaa tuudittautua stereotypioihin ja uskoa siihen, että kaikki ruotsalaiset on homoja niin voi katsoa Stampa med Leroyn. Siinä vasta mies! (tuon videon avulla saa pippaloihin vipinää jos porukka on vaan tarpeeksi humalassa :P)

Ja yritän tosiaan kaiken huuhaan avulla unohtaa sen, että en enää seurustele. Ja että olen flunssassa ja koeviikko alkaa huomenna. Rakastan tätä tuuriani.

Olo on suorastaan irrationaalinen.

Inhoan epävakaata, tunneheilahteluille altista päätäni. Mutta hei, olen selviämässä tästä paremmin kuin olin kuvitellut. En ollut täysin toimintakyvytön eron jälkeen kuin kaksi viikkoa. Nyt kuukauden jälkeen pystyn taas jo innostumaan matikasta samalla tavalla kuin ennenkin ja nukkumaan öitä kotona. Oletin, että alkujärkytyksestä toipumiseen olisi mennyt parikin kuukautta. Ehkä olin sitten käsitellyt asiaa jo etukäteen jonkin verran. En ole vihannut melkein ollenkaan vaan ollut lähinnä katkera olosuhteille, jotka saattoivat meidät tähän pisteeseen. Tuntuu surkealta ajatella, että melko täydellisellä ihmisellä, jonka kanssa oli niin mukava olla, oli sitten loppujen lopuksi aivan eri käsitys parisuhteesta kuin mulla. Well, shit happens. On niin suuria unelmia ja toiveita tulevaisuuden suhteen, sekä niin mahtavia kavereita, että maailmani ei ole kaatunut vielä ihan kokonaan. Se tulee romahtamaan totaalisesti vasta sitten jos en pääse haluamaani paikkaan opiskelemaan syksyllä.

Ahdistuneisuus ei kyllä ole lähtenyt vielä mihinkään, sitä riittää. Mutta selviän sen kanssa kyllä. Tunteita on ihan laidasta laitaan - välillä on niin tajuttoman hirveä ikävä, että vatsa kääntyy sisään ja taas toisinaan itsensä tuntee jopa vahvaksi kun on halua jatkaa elämää ja tehdä niitä asioita, joista tykkää. Lisäksi näin maailman ihmeellisimmän unen, jossa oli ensimmäinen poikaystäväni, jonka kanssa olin siinä unessa tosi hyvää pataa. Oli vähän wtf olo kun heräsin aamulla. En ihan ymmärrä outoa alitajuntaani. Se näyttää mulle kuvia ihmisistä, jotka eivät mitenkään liity koko tilanteeseen ja joita en ole edes nähnyt moneen vuoteen (enkä haluaisi nähdä, mielellään edes omissa unissa). Oli koko loppupäivän tosi hämmentynyt fiilis.

Sain kuukausi sitten taas uuden työpaikan. En voi työasioista edelleenkään puhua julkisessa blogissa, mutta sen verran kerrottakoon, että pääsin yhteen perheeseen hoitamaan pientä pojua. Lapsen iloinen hekotus ja vipellys on tehnyt arjestani niin paljon valoisampaa.

Ikävä kalvaa. Vannoin itselleni ensimmäisen pieleen menneen seurustelusuhteen jälkeen, että seuraavalla kerralla puhun toiselle aina kaikesta, enkä jää roikkumaan jos alkaa mennä huonosti. Eipä onnistunut kumpikaan tavoite tässäkään suhteessa - puhumisen suhteen venähdin toiseen ääripäähän, nalkuttamiseen (joka tuntui varmaaan kummastakin aika pahalta), ja se roikkuminen… no. Olin väännellyt päässäni jo reilut puoli vuotta ajatusta, että jaksanko vai en. Toisaalta siihen puoleen vuoteenkin mahtui paljon hienoja kokemuksia. Ehkä ne sitten kannatti kokea. Ehkä ei. Ehkä osaan joskus vielä ajatella objektiivisesti tätäkin asiaa.

Muistot tekee kamalan kipeää. Oli niin paljon hienoja asioita, joita ei olisi millään raaskinut heittää pois. Ristiriitainen olo. Tämän jälkeen kestän mitä vaan.

Olen taas yksin. Reilu viikko sitten katkesi suhde, jonka kolmivuotispäivä olisi ollut tänään.

Ihmettelen aina joka kerta sitä, kuinka puolikas ja irtonainen olo jää kun joutuu hakkaamaan itsensä irti toisesta pitkän ajan jälkeen. Tasainen ahdistuneisuus. Mutta onneksi seuranani on ollut ystävällinen T, joka on majoittanut, ruokkinut ja katsonut, että syön vitamiineja. En olisi kestänyt tätä yksin. En halua kokea tällaista henkistä kuolemaa enää yhtään kertaa enempää, olen jo täysin valmis sitoutumaan loppuelämäkseni jos tarpeeksi sytyttävä tyyppi tulee eteen. Kipu on erojen jälkeen liian kova. Ja koulu kärsii todella pahasti tästä.

Olin suorittamassa I-luokan riihitystä tässä viime viikonloppuna. Laitan vielä ehkä joitain otteita matkapäiväkirjasta tänne kun jaksan. Luminen metsä ja jalat kankeuttava kolme päivää kestävä kävely on varmaan parasta muistinnollausta.

(Ayreon-spoileri)

Uusin Ayreon-levy on jatkoa scifitarinalle, jossa planeetta Y:llä asuvat olennot ovat jo kauan sitten menettäneet kykynsä tuntea mitään ja rotunsa pelastamiseksi he luovat maan päälle ihmisrodun oppiakseen taas tuntemaan heidän avullaan.

Ajoittain tuntuu siltä, että tässä oikeassa maailmassa on planeetta Y:n asukkaita enemmän kuin tiedämmekään.