- täällä on helppoa ja halpaa nostaa rahaa jos on nordean kortti, koska ko. pankin automaatteja on paljon
- vaihtarina ollessa täällä ei taas kuulemma hoidu mitkään raha-asiat: vain dan-kortin visa electron käy kaupoissa ja sitä ei myönnetä ulkomaalaisille
- tänään kaverin tanskasta hankittu myönnetään-ulkomaisille-kortti ei toiminut automaateillakaan, argh
- melkein mikään yhtiö ei myy internet-yhteyksiä ulkomaalaisille - kaveri hankki ainoasta mahdollisesta paikasta kalliilla mokkulan, jonka yhteys pätkii noin puolen tunnin välein
- romanialaisilla täällä menee vielä paremmin - asioiden hoitaminen heittää häränpyllyä jos edes mainitsee olevansa kotoisin ko. maailmankolkasta
- vanhakaupunki oli ihana, täynnä kauniita vanhoja taloja
- smörgosit vanhan kaupungin kahvilassa (ja varmasti muuallakin tanskassa) olivat taideteoksia - ne eivät kuitenkaan ole niin suuri ja näkyvä juttu täällä kuin mitä turistina luulin
- ostin tänään lateksimiekan (13e!) ja eilen kahdet haltsukorvat, korttipelin ja ropekirjan, kaikki pilkkahintaan - ihana roolipelikaupunki <3
- vaikutuin toisena reissupäivänä kaupungin nykytaiteen museon digital art puolesta syvästi (erikoista ihmiselle, joka ei ole hirveän innostunut koko nykytaiteesta)
- täällä ei ole ollut yhtään aurinkoista päivää, mutta on silti ollut hieno reissu
- tänään satoi räntää
- iltaisin ollaan kierrelty kaupungilla tai juotu siideriä animen katsomisen ohella
- huomenna pitäisi taas palata kotiin ja sopeutua stressaavaan koulurytmiin ja alkaa pakata ja stressata muuttoa varten argh!

Tulin tänne Tanskaan moikkaamaan kaveria, joka on ollut täällä nyt noin puoli vuotta vaihdossa. Eikä kyllä missään nimessä kaduta että lähdin reissuun, vaikka matkaa varten tulikin otettua taas vähän lisää opintolainaa. Olen saanut loistavan kaupunkiesittelyn tänään ja ilmaisen majoituksen koko viikoksi. Ja myös kuullut kaikkia tanskalaiseen kulttuuriin liittyviä jänniä pikkuseikkoja. Taivas on ollut eilen ja tänään melko harmaa, mutta täällä on joka tapauksessa 10 astetta lämpimämpää kuin Suomessa.

Tämä päivä on mennyt lähinnä shoppailuun. Ollaan ihasteltu myös samalla tanskalaista designia, joka on toistaiseksi ollut vähän tyyristä kukkarolle… Design ja muoti ovat kuulemma tanskalaisille elämän avainsanoja. Siinä missä suomalainen hehkuttaa uutta halvalla löytynyttä aletakkia, tanskalainen vaikenee hinnasta täysin ja koittaa ostaa vain mahdollisimman kallista tavaraa juuri sen kalleuden takia. Täällä kaikki ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Sisustus on kansalaisten sydäntä lähellä ja siihen hukutetaan järkyttävät summat rahaa. Muuttojen yhteydessä suurin osa huonekaluista viskataan pihalle. Siis kirjaimellisesti. Siellä täällä kadulla on isoja huonekaluröykkiöitä, jotka on jätetty sinne ilmaiseksi noukittavaksi. Oikea vaihtarin paratiisi - mitään ei tarvitse ostaa vaihtovuodeksi kämppään itse jos on huono rahatilanne vaan kaikki huonekalut voi hakea (vieläpä melko hyväkuntoisina ja siisteinä) pihalta ilmaiseksi. Parin viikon päästä roska-auto kuskaa ne tavarat pois, joita ei kukaan huolinut. Siinä on jo suomalaiselle ihan tarpeeksi ihmeteltävää.
Kirppareita on järkyttävän paljon, vaikka kukaan keskivertotanskalainen ei ilmeisesti myönnä käyvänsä niissä. Se, että raha on kuitenkin pakko säästää jostain, näkyy kaverin mukaan siitä, ettei esimerkiksi koulussa syödä (viiden euron) lounasta vaan oppilaat tuovat itse omat eväät. Tästäkin tosin vaietaan ja eväät syödään vähin äänin.

Tanskalaiset eivät kierrätä. Eivätkä kuulemma tunne myöskään sanaa home. Kaveri oli kysynyt flunssaiselta tanskalaiselta tutultaan, että voisikohan hänen jatkuva flunssansa johtua siitä, että hänen kämpässään on ehkä olla hometta - ja sai kummastuneita katseita osakseen (”mitä se on, eihän se mitään terveysvaikutteita aiheuta?”). Tanskalaiset ovat osana suurta kulutusparatiisia ja mitään aktivistihippejä ei kuulemma ainakaan tässä kaupungissa ole erityisemmin näkynyt. Kuulemma oli vähän erikoista huomata, että suurimmalla osalla natiiveista on vähintään yksi aito turkistakki.

En siis luultavasti sopeutuisi tanskalaiseen menoon millään näin ensikuuleman perusteella. Mutta vaihtokaupungiksi tämä näyttää oikein söpöltä, koska täällä on vaihtareita joka tapauksessa monesta pohjoismaan kolkasta (ja vähän muualtakin). Kaveri - melkein ainoana tämän vuoden arkkarivaihtarina - onnistui saamaan kivan kämpän melkein suoraan keskustasta. Täällä on söpöjä vanhoja taloja ja idyllinen pieni joki, joka kulkee ydinkeskustan poikki. Tanska on ilmeisesti myös roopipelihullujen luvattu maa - löysin tiimaria vastaavasta krääsäkaupasta mm. soihtuja ja lateksimiekkoja. Siitähän vasta riemu ratkesi, rahaa paloi ihan liikaa. Yllätyin myös siitä, että Tanska (tai ainakin Århus) on kallis maa vain niille, jotka eivät osaa etsiä oikeista paikoista. Täällä on useampi hauska halpahalli, jossa myydään aivan ihanaa halpaa krääsää sisustuksesta maalaustarvikkeisiin. Ja suurin osa kirppareista on vielä käymättä läpi. Ruoka, matkustus, puhelut ja muoti ovat kallista lystiä. Viimeiseksi mainittua tosin helpottaa se, että aina jollain puolella kaupunkia on kaiken maailman alennusmyyntejä. Viini taas on halpaa, viidellä eurolla saa samoja pulloja, jotka maksavat suomessa viisitoista euroa.

Tanskalaiset myös vetävät rahaa joka välistä. Esim. rahan siirtäminen tanskalaiselta suomalaiselle tilille maksaa seitsemän euroa ja kuulemma hotelleissa vieraat potkitaan pois huoneista jo kymmeneltä, että ne saadaan siivottua pienemmällä henkilökunnalla ja siis vähemmällä rahalla. Rahan vaihto Köpiksessä taisi myös maksaa jonkun sikamaiset kymmenen euroa.

Käytiin tänään hauskassa sarjakuvakaupassa, jota piti maassa pitkään oleillut amerikkalainen. Jäätiin rupattelemaan pitkäksi toviksi ja tuli tosi hyvä fiilis. Juttelimme suomesta, jenkeistä, tanskasta ja pohjoismaalaisista kielistä (jos esim. ymmärrät norjaa niin ymmärrät hyvin tanskaakin, exciting). Ko. ihminen tekee ilmeisesti säännöllisiä matkoja jenkkeihin ja raahaa sieltä sarjakuvia. Ostin itselleni läjän Sandmaneita. Englannin puhuminen oli ihanaa, vaikka oma ääntäminen tarvitsee vielä ihan hirveästi harjoittelua. Kaveri on jo melko virtuoosi puhumaan tanskaa vain puolen vuoden jälkeen, hän kommunikoi arkisissa tilanteissa jo melko normaalisti (olin aika monttu auki kun juuri tuloni jälkeen menimme kirjastoon ja toinen kommunikoi todella sujuvasti tanskaksi henkilökunnan kanssa). Kuulemma ruotsin keskimääräinen osaaminen auttaa tanskan opettelun kanssa jo melko paljon.

Kuten aina, ulkomailla oleminen ja elo nyt yleensäkin ahdistaa tasaisesti. Mutta ylisosiaalinen matkaoppaani tekee tästä silti kovin antoisaa ja jutellessa saa onneksi ajatukset helposti muualle ahdistuksesta. Pelkäsin myös lentoa ja junamatkaa Köpiksestä Århusiin, (”lentokone tippuu tai sitten ainakin astun väärään junaan tms.”) mutta oikeasti kaikki sujui todella sutjakkaasti. Sää oli kirkas, lentokoneesta maisemien katsominen yhtä jännittävää kuin ennenkin ja juna oli todella helppo löytää. Toivottavasti kotimatkakin sujuu sunnuntaina yhtä jouhevasti.

Ystävä tosiaan lähti kielikurssille ja jäin tänne hänen huoneeseensa blogaamaan ja hoitamaan mailitse järjestelyjä uuden asunnon kanssa (niin, saimme sen miehen kanssa viimein!). Tässäkin talossa taitaa olla hometta, kurkku on vähän kipeä. Toivottavasti en saa flunssaa.

Nykyaikana kaiken elämän tarkoitus on vain suuret, pyörivät rattaat, jotka eivät väsy. Täytyy tehdä tulosta ollakseen systeemille arvokas. Ihmiset ovat kuolemattomia. Kuolema ja elämän rajallisuus on lakaistu maton alle, sairaaloihin, suljettuihin osastoihin ja vanhainkoteihin - pois silmistä pilaamasta koko järjestelmää pyörittävää illuusiota. Ei hyväksytä sitä, että kivi ei vieri ikuisesti, vaan väistämättä sammaloituu lopulta.

Ahdistaa. Elämän tarkoitus on itseltä pahasti hukassa.

Mitä iloa on ylipäänsä elää, jos kuolee kuitenkin? Mitä hyötyä elämästä on? Siitä ei jää jäljelle mitään. Eikö kaikille olisi vaan helpompaa jos ei olisi koskaan edes syntynytkään?

En ole pitkään aikaan saanut näin hienoja kiksejä musiikista, joten pitää pastettaa linkki muillekin: Black Light Discipline - Tides. Jos ei ole innostunut industrialista tai raskaasta musiikista yhtään niin kappale ei miellyttäne, mutta katsokaa ainakin video - se on nimittäin tutun ohjaama (kiitos P kun pastesit linkin blogiisi :)).

Eleanooraltakin on tullut ulos video - Ambulanssikuskitar - jonka sain viimein katsottua. Katsokaa tekin! Loppu on melko hulvaton kun verinen potilas ja Kuskitar alkavat vaan spontaanisti jammailla. Parhautta.

Arki on harmaata ja viimeaikoina taas melko pelonsekaista, mutta musiikki pelastaa monesti.

Toinen entry melkein vuorokauden sisään. Teksti saattanee olla vähän sekavaa, tuli taas juututtua koneelle liian myöhäiseen kellonaikaan.

Jäin vaan taas kerran pohtimaan vaalikonetuloksia ja täytin muutaman vaalikoneen lisää. Tärkeiksi asioiksi minulle osoittautuivat ympäristö, lapset, nuoret ja mielenterveys… sekä se, etten äänestä ketään lex Karpelaa puoltavaa ihmistä päättäjäksi. :P

Ympäristö ja luonto nyt ovat minulle tärkeitä arvoja jo sinänsä ja huoli lapsista on kasvanut siitä lähtien kun itse poikkesin lastenhoitoalalle pariksi vuodeksi. Päiväkotityössäni kohtasin paljon vastuuntuntoisia, määrätietoisia ja lapsirakkaita aikuisia ihmisiä - heitä vaan oli liian vähän. Tuntui pahalta seurata pieniä 2-vuotiaita, jotka olivat jo oppineet sen, että päiväkotimaailmassa pitää oppia olemaan itsenäinen, koska aikuiset eivät ehdi sylittelemään tai jakamaan huomiota kaikille lapsille läheskään tarpeeksi. Työ oli myös tajuttoman rankkaa välillä kun yksin piti vaihtaa vaippoja neljälle lapselle samaan aikaan ja jakautua miljoonaan osaan kaikkien muksujen perässä.

Kahden vuoden aikana näki myös eri työpaikoissa lapsia, joiden yh-äidit tulivat silmänaluset mustina hakemaan muksuja viiden aikaan iltapäivällä päikkäristä ja iltapäiväkerhoista - samat muksut oli tuotu yleensä ensimmäisenä seitsemältä aamulla hoitoon. Yleensä lapsen käytöksestä näki myös ikävän selvästi, että yh-äiti - tai kummatkin vanhemmat - olivat väsyneitä. Haluaisin kuntaani sellaisen päättäjän, joka ottaa päätöksissään huomioon kaikenlaisten perheiden tukemisen tärkeyden.

Nousi kyllä karvat pystyyn kun lueskelin joidenkin perussuomalaisten vastauksia vaalikoneista, aiheesta päivähoidon ja peruskoulun ryhmäkoot: “eioo rahhaa parantaa tollasia, eikä paljoo kiinnostakaan” (PS taisi muutenkin olla eniten pohjalukemia saanut puolueeni kaikissa vaalikoneissa). Peruskoulumaailman raakuus on sekin aihe erikseen, sitäkin tuli seurattua vuoden verran.

Lapsiin panostaminen on imo tulevaisuuteen panostamista. Uskon, että jos lapsille suodaan tarpeeksi huomiota ja turvalliset olosuhteet (ts. enemmän välittäviä aikuisia lapsia ja nuoria kohti), meidän tarvitsee lukea vähemmän uutisia nuorista, jotka päättävät lahdata toisen omaisuutta, itsensä tai muita ihmisiä. Josta saisikin edelleen taas hyvän aasinsillan siihen, että mielenterveyspalveluita ja niiden saatavuutta pitää myös parantaa - sain siitä itsekin taas ikävän muistutuksen, kts. edellinen entry. Mutta ehkä en kirjota aiheesta enää. On varmasti pelkkä kaunis ajatus, että missään suomen kouluissa ei enää kiusattaisi ketään ja kaikki lapset ja nuoret olisivat tasapainoisia - se ei tule koskaan toteutumaan. Mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö olosuhteita voisi silti yrittää parantaa kaikin mahdollisin keinoin. Pelkkä käsien heiluttelu lähinnä varmistaa sen, että asiat menevät huonompaan suuntaan.

Eli:
1. huolettaa kun lapset ja nuoret kasvavat kieroon huonoissa olosuhteissa, eivätkä saa apua
2. huolettaa ilmastonmuutos (ja järkyttävät hinnat joukkoliikenteessä)
…ja ihmiset, jotka päätyvät päättäjiksi paasaamaan asioista, joista eivät tiedä yhtään mitään (joo, sain siis traumoja ko. naisen mouhoamisesta). Tietoyhteiskunnasta perillä oleminen ei ole enää ollut mielestäni mitenkään paha asia sen jälkeen kun poliitikkojen keskuudesta on noussut ihan käsittämättömän typeriä mielipiteitä aiheeseen liittyen (myös mm. vauhkoaminen lapsipornon sensuroimisesta).

Kaikkia edellämainittuja kohtia tuskin löytyy kenenkään vaalikampanjasta samaan aikaan. Luultavasti valitsen jonkun Vihreitä edustavan äidin, joka kantaa huolta lasten ja nuorten tulevaisuudesta. Muutama sellainen on jo kiikarissa.

Meno viimeaikoina on ollut taas vaihteeksi aika masentavaa. On ahdistanut, olen ollut peloissani ja koulu on sujunut huonosti. Hakeuduin terveydenhoitajalle, jolta sain lähetteen eteenpäin. Vastaanotto oli vähän tyrmäävä - ei ole kuulemma mahdollisuutta pitempiaikaiseen terapiaan. En tiedä, saanko käsiteltyä koko menneisyyttä läpi parilla hassulla käynnillä jossain hoitajan luona. Pidän odotukset matalalla.

Onneksi on silti olemassa paljon musiikkia. Kävin katsomassa YUPtä ja Finntrollia muutama viikko sitten ja tänään tuli kaupassa kaveri vastaan, joka tarjosi ilmaislippua jonnekin kuorokonserttiin. Ensi viikonloppuna olen menossa katsomaan Infected Mushroomia <3, marraskuussa gospelfestareille ja joulukuussa esiintyy Opeth. Rock-progea, folkmetallia, nykyaikainen kuoroteos, psytrancea, gospelia ja vielä vähän lisää raskasta musiikkia. Minneköhän seuraavaksi, varmaan jonnekin tangomarkkinoille… Ok, just kidding.

Tänään nähty kuoroteos jätti paljon pureskeltavaa… vähän kyllä kismitti KM-treenien väliin jättäminen - konsertti meni niiden päälle. Mutta ehkä kestän vielä jotenkin yksien treenien skippaamisen. Alussa esiintyi kuoroja, jotka esittivät perinteisempiä teoksia ja pari hellyyttävää lapsikuorokokoonpanoakin nähtiin. Varsinainen pääesitys, joka oli sävelletty tilaisuutta varten, oli sen sijaan ilmeisesti uusinta uutta kuoromusiikin saralla ja vähän… hämmentävä. Olen kaikkea muuta kuin asiantuntija, mutta tuli vähän samanlainen fiilis kuin nykytaidetta katsoessa - teos rikkoi rajoja kummallisissa kohdissa ja oli aika irrotteleva. Ainakin sellaiselle kuulijalle, joka on viimeksi kuullut jouluna Johannes Passion (ah). En ole vielä varma, pidinkö kuulemastani tänään vai en.

Lauantaina Mushroom! Se kuulostaa nykyään tältä. Vaikkei niin välittäisikään konemusiikista, kannattaa kuunnella kappale silti loppuun asti. Se on ns. vänkä. Vaikka uudesta levystä nyt ollaankin oltu montaa mieltä. Psytrance yhdistettynä raskaisiin kitarasoundeihin kuulostaa parissa biisissä imo aika hauskalta. En tiedä kyllä yhtään mitä odottaa keikalta, en ole ennen ollut kuuntelemassa konemusaa missään. Tilaisuus loppuu kohtalaisen myöhään, toivottavasti löydän taksin jostain…

Aina kun olisi aikaa kirjottaa, on pää kovin tyhjä.

Koulua on käyty nyt jo viikon verran. Ihmiset ovat yllättävän mukavia ja tutustuminen on ollut helppoa. Akateemisen vapauden puuttuminen kismittää välillä ja fuksitapahtumia on kovin vähän, mutta muuten olen viihtynyt varsin hyvin. Saa nähdä, kiinnynkö ihmisiin niin paljon, että jään linjalle jumittamaan pitemmäksikin aikaa. Toisaalta TKK kiinnostaisi edelleen, mutta olen epävarma siitä, että olenko tarpeeksi hyvä sinne. Ja että osaanko pääsykokeissa taaskaan tarpeeksi tehtäviä. Onneksi on vielä aikaa miettiä.

Voiko aika pyyhkiä haavat pois? Mistä tietää, että minkä kokoinen arven täytyy olla, että se on peruuttamattomasti parantumaton? Kuinka paljon oikeasti riippuu ihmisestä itsestään, että onko elämä räpiköimistä vai kellumista?
Kirjoitin kuukausi sitten muutamia ajatuksia ylös, joita en enää osaa yhdistää kokonaisuudeksi. Myöhemmin ymmärsin ystävän kanssa asioita pohdiskellessa, että elämän haurauden käsittäminen lienee suurin ahdistuksenaiheeni arjessa menneisyyden lisäksi.

Mutta, kaiken kaikkiaan on aivan ihanaa olla taas opiskelija epämotivoituneen työntekijän sijasta. Ah.

Vähemmän ihanaa on taas olla flunssassa.

Eilen (tai oikeastaan toissapäivänä, koska kello on jo ylittänyt puolen yön) olin vielä piirileirillä kauniissa järvimaisemissa laulamassa “Tää ystävyys ei raukene…” neljän tuhannen muun partiolaisen kanssa. Siinä oli tunnelmaa.

Oli ihan hauska huomata, että savunjohtajana toimiminen ei ollut meikäläiselle ihan ylivoimaista - pystyin huolehtimaan 60 hengestä ja heidän ohjelmastaan kymmenen päivän ajan ilman mitään vakavia ongelmia. Mitä nyt ajoittain kiristeltiin hampaita aikataulujen ja stressin kanssa, mutta se kai kuuluu asiaan. Sain kiitokseksi puukon lippukunnalta ja myös ekan luokan natsat viimein paitaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pää on melko tyhjä ja olo ihan epätodellinen kun ehti jo tottua siihen, että herää joka aamu kylmissään makuupussin sisältä. Näin mukavan paljon tuttuja, hääräsin ja koitin koordinoida kaikkea meidän savussa omalla sekasortoisella tyylilläni. Nyt tuntuu oudolta kun on taas yhtäkkiä vastuussa pelkästään itsestään.

Ruusut…:

+ Aihkin stagella esitetty aihkinvartijat vs. hiidet tarina
+ huippuhauskat Väiski-mainoskortit
+ alaleirin johto, reippaita ja mukavia tyyppejä
+ iltamaito (videokooste menneestä päivästä, joka esitettiin kaikille johtajille lasten mentyä nukkumaan - nauroin välillä ihan katketakseni sitä katsoessa)
+ tosi monet tutut
+ iltanuotiot
+ hauskat suolaiset tikkupullat
+ lpkn lasten avoimuus ja helposti lähestyttävyys
+ kiitokset (ilmeisesti ihan) hyvin hoidetusta työstä
+ yhdessäolo ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne
+ sutkuohjelma
+ lippukunnan omat huudot
+ aurinko!

…ja risut:

- kiire
- stressi
- mauttomat sissarit
- johtajakahvila
- informaation katkeilu
- ylemmän tahon kyvyttömyys saada välillä mitään organisoitua kunnolla
- jotkut liljat
- vessat

Näin. Taas yksi leiri takana. Nyt voi hyvillä mielin huilata partiojutuista taas vähän aikaa, vaikka kieltämättä tietty kipinä syttyi taas leirillä uudestaan meikäläisenkin sisällä.

Värjäsin äsken hiukset maailman kamalimmalla tökötillä, jota olen putsannut seinistä irti koko yön - yleensä kaupasta ostetuista väreistä ei tule juuri sotkua. En enää tilaa mitään mömmöjä netistä.

Periaatteessa minulla on mielenterveys, katto pään päällä, ihmissuhteet kunnossa ja opiskelupaikka tiedossa. Periaatteessa. Useampi asia silti kaihertaa.

Olisin mielelläni mennyt jonnekin muualle kuin amkiin. Olen tosin äärimmäisen iloinen siitä, ettei enää kolmantena syksynä peräkkäin tarvitse osallistua puuduttavaan työnhakurumbaan ja kilpailuun kaikista paskaduuneista, joita sitten vääntää hampaat irvessä aikuislukion ohessa. Joten ehkei pitäisi valittaa. Olen siis Anna Amk-Sähköinsinööri ainakin ensi vuoden, katsoo sitten sen jälkeen, että olenko vielä yhtä kiinnostunut teknisestä alasta kuin nyt.

Tuntuu siltä, etten enää ole niin kapealla veitsenterällä mielenterveyden kanssa kuin pari vuotta sitten - tunnen jo jopa maata jalkojeni alla. Olo on siltikin jotenkin kauhean rauhaton ja kirjoituksiin lukeminen (kirjoitan pitkän matikan syksyllä) tuottaa vaikeuksia jonkun aikuisiän adhdn takia. Olen jotenkuten tasapainossa, mutta kuitenkin sisällä tiheässä sumussa joka oksettaa, yskittää ja pelottaa kun eteensä ei näe. Tulevaisuus on yhtä usvaa.

Asunnon kanssa tulee kyllä syksyllä ihan konkreettinen ongelma kun kämppis muuttaa pois ja pitäisi itsekin jaksaa hakea kämppää.

Kavereita on - luojan kiitos - sen verran, että yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Se onkin ainoa asia, johon pystyy luottamaan. Seurustelusuhdekin löytyy taas, mutta siihen liittyvät asiat jääkööt pois julkisesta blogista.

En osaa kirjottaa mitään kovinkaan hohdokkaita mietteitä, koska ne katoavat päästä ennen kuin pääsen tietokoneen ääreen - jos niitä on koskaan edes ollutkaan. Kesän valopilkkuja ovat olleet korkeasaaressa käyminen, töiden loppuminen, saunominen mökillä ja melko hillitön vampyyrilarp. Muuten päivät ovat lipuneet vaivihkaa ohi, eikä niistä ole oikein saanut kunnolla kiinni. Olen ehkä liian stressaantunut? Olo on irrallinen. Tai sitten kesät eivät vaan ole enää yhtä satumaisia kuin lapsena.

Hyvää juhannusta kaikille täältä kahdeksan tietokoneen viidakosta!

En voisi enää tämän enempää ihmisiä elämääni toivoa. Kiitos teille jokaiselle, pidätte minut hengissä.

Itsensä etsimisen sietämätön paino. Luin taas miljoonatta kertaa Yrjänän runojen teemoja analysoivan artikkelin (tuossa oli linkki jos joku ei sitä tajunnut – suosittelen lämpimästi lukemaan). Etsiminen ja elämän totuuden tavoitteleminen ovat niin tajuttoman vaikeita aiheita, että pää sekoaa lopulta. Ne tuntuvat sellaisilta sumuisilta möykyiltä, joista ei saa haromallakaan otetta – tai kuin hiekalta, joka valuu vikkelästi sormien välistä ja sekoittuu maahan.

Jos elämän tarkoitus on loputon etsimismatka itseensä, jota ei edes lopulta ole tarkoitus löytää tässä maailmassa (koska silloin kaikki olisi täytetty ja elämänrytmi pysähtyisi) niin mitä virkaa on yhtään millään? Pahin painajaiseni on varmaan se, että kuolinvuoteellani ymmärrän, etten ole löytänyt yhtään mitään. Toisaalta rutiineihin ja elämän hengettömyyteen kangistuminenkaan ei voi olla lopullinen tarkoitus, elämässä on oltava jotain muutakin. Tajuttoman stressaavan ja kaavoihin kangistuneen arjen lyödessä päin naamaa on välillä aina hyvä pysähtyä miettimään sitä, että viisaus ei löydy loputtomasta lukemisesta eikä sisältö tähän kaikkeen järkyttävästä säännöllisestä paahtamisesta. Se löytyy jostain muualta. Jostain sellaisesta, jota ei ehkä koskaan tavoita, mutta jota kohti on pakko kulkea tai muuten seinät kaatuvat päälle. Miten oma hermoileminen kokeista ja numeroista onkin tämän valossa niin naurettavaa ja turhaa.

Toisaalta matikka – vaikka olenkin siinä auttamattoman surkea – kiehtoo juuri sen takia, että sen maailmassa kaikki on rationaalista ja kaikkeen löytyy vastaus. Minulla on joku järkyttävä tarve täyttää tyhjää aukkoa milloin milläkin järkeistämisellä ja lopulta kaadun siihen, ettei omaa henkisyyttään saa millään lailla tungettua tiettyyn muottiin. Siihen ei myöskään saa vastausta mistään kirjasta – mielestäni uskovaisen on turha kangistua pelkkään raamattuun koska se kahlitsee ahtaiden rajojen sisälle ja tarjoaa helpon tien onneen (jos sitä osaa tulkita itselleen sopivasti). Kavahtakoon kaikki fundamentalistit tätä sitten jos haluavat.

Millä kaikkeen kaaokseen saa lopulta järjestyksen? Olisinko onnellisempi jos olisin pinnallinen ihminen ja kiinnostunut vain meikeistä ja pukeutumisesta, vai kaihertaisiko jokin sisintä joka tapauksessa mielen löytämättä syytä siihen? Onko asioiden ja totuuden loputtomasta vatvomisesta mitään hyötyä vai pitäisikö ajatusten antaa vaan mennä? Vastaus on vielä jossain kovin kaukana.

Palaan takaisin integroimaan.

Mun kuvani hyvästä parisuhteesta alkaa olla niin kieroutuneen utopistinen, etten varmaan tule koskaan saamaan sellaista.

Ideaalipoikaystävä…
- osaisi sanoa välittävänsä, mutta ei lässyttäisi liikaa
- ymmärtäisi välillä nähdä vaivaa toisen eteen laittamalla ruokaa yms. mutta ei koko ajan passaisi ja hyysäisi kuin jotain pientä lasta (en siedä sellaista)
- osaisi olla lähellä, mutta ei takertuisi
- ei olisi tunnevammainen vaan omistaisi tunne-elämän, mutta ei olisi kuitenkaan ylitunteellinen runoilijaneiti 24/7
- ei koskaan huutaisi tai varsinkaan murjottaisi, vaan osaisi selvittää asiat puhumalla
- ei olisi liian siististi ja kalliisti pukeutunut muoti-ihminen, vaan jaksaisi rymytä mun kanssa metässä tai vaikka vaihtaa autonrenkaat ilman, että huolehtii koko ajan vaatteiden likaantumisesta
- kuuntelisi samanlaista musiikkia ja olisi fantasiahenkinen
- irkkaisi!

Jotenkin musta tuntuu, että haluaisin vaan jonkin näköisen yhdistelmän itseäni ja entistä poikaystävääni. En ole näemmä päässyt vielä mistään kipeistä asioista kunnolla yli. En perheen hajoamisesta tai seurustelusuhteen päättymisestä. Näin viime yönä ensimmäistä kertaa poikki menemisen jälkeen unta siitä, että seurustelin vielä. Inhoan kyseisiä unia yli kaiken, niiden jäljiltä on automaattisesti päivä pilalla kun aamulla herätessä muistaa taas nykyisen tilanteen.

Pitäisi ottaa rauhallisesti, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, opetella elämään välillä itsenäistä elämää ja tuntemaan taas normaalisti. Heittää mielestä pois kaikki typerät luettelot, koska oikea ihminen osuu kohdalle sattumalta sitten jos osuu - ei sitä löydä siten että juoksee jonkun listan kanssa ihmisten luota toiselle. On vaan niin vaikeaa opetella taas elämään siten, ettei ole keneenkään sitoutunut. Olo on melko usein jotenkin irrallinen tai puolikas.

Ja lisäksi on taas flunssa.

Vaihteeksi stressiä ja satunnaista masentumista.

Mietin, että onkohan meikäläisessä joku piirre, johon lopulta kyllästyy ajan myötä. Takana on jo kaksi seurustelusuhdetta, joissa itse välitin loppuun asti todella paljon, mutta toiselta osapuolelta katosi kiinnostus täysin - kumpikaan ei tosin myöntänyt sitä suoraan, mutta jostain vaan alkoi ilmestyä menoja, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä ja lopulta ei nähty enää juuri ollenkaan. Olenko luonteeni pohjimmiltaan jotenkin tylsä vai olenko vaan tavannut harvinaisen välinpitämättömiä miespuolisia?

Riehakkaan ja kaverintäyteisen vapun jälkeen yksin ollessa tuntuu taas ikävältä. Joidenkin läheisten lohduton elämäntilanne ahdistaa. Elämä tuntuu ajoittain aina hukuttavan sen sijaan, että se kantaisi eteenpäin.